perjantai 17. lokakuuta 2014

(Työ)elämän puolivälin krouvissa

Olen kohdannut aikuisiälläni kaksi lamaa. 90-luvun laman aikaan olin opiskelemassa Tampereen yliopistossa. Opintojeni aikana romahti maa, jonka kieltä luin pääaineenani. Clearing-kaupan osaajalupaukselta meinasivat unelmat sortua. Berliinin muuri murtui ja globalisaatio alkoi. Parikymppisenä oli kuitenkin helpompaa rakentaa uudet unelmat.

Pääsin onnentyttönä FM-tutkinnon suoritettuani 1996 suoraan vakituiseen työpaikkaan teollisuuden asiantuntijatehtäviin. Ja kuinkas ollakaan; pitkälti juuri venäjätaitojeni ansiosta! Siitä alkaen olen tehnyt töitä niin yksityisellä kuin ja julkisen sektorillakin. Olen heittäytynyt innolla uusiin tehtäviin eikä kukaan ole kyseenalaistanut osaamistani tai humanistisen koulutukseni sopivuutta. Työkokemusta on kertynyt yli 20 vuotta, ja työvuosia on edessä toiset samanmoiset. Pätkätöihinkin olen sopeutunut jo viimeiset kahdeksan vuotta.

Vuonna 2014 päädyin projektityön päätyttyä aktiiviseksi työnhakijaksi. On lama. Töitä ei ole. Akateeminen, keski-ikäinen ja kokenut monen toimen taitaja joutuu aivan uudenlaiseen asetelmaan: Turku-Rauma -talousalueella ei ole sopivia työpaikkoja. Kun on, hakijoita on 100-200/paikka. 


Monelle muullekin työnhakijalle tulee turhan tutuksi lause: Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun. Milloin mahtaa se toinen kerta koittaa? Eihän toista kertaa edes ole! Kyllä aikuiselle ihmiselle voisi ilmoittaa asian ilman tuota typerää aikamäärettä. Kun on tehnyt x kuukauden ajan x kpl työhakemuksia kahdella eri kielellä perinteisen kaavan kautta sekä rekrytointifirmojen formaatilla, niin pikkunäppärät sanonnat alkavat potuttaa. CV:t ja hakemukset on viritetty jokaista paikkaa varten viimeisen päälle. LinkedIn-profiilia on hiottu. Suosittelijat hankittu erityyppisiä tehtäviä varten. Avoimia hakemuksia on lähetetty. Ja paljon muuta.

Työnhakuprosessi syö uskomattoman määrän aikaa ja energiaa. Useinkaan ei tule edes ilmoitusta, ettei ole päässyt jatkoon. Pidän sitä epäkunnioittavana toimintana.

Innostumisesta latautumisen ja odotuksen kautta tulee kerta toisensa jälkeen väsähdys ja typertyneisyys. Enkö enää kelpaa?

Kuka muuten luulee, että työntekijää hakevat yritykset saatikka rekrytointifirmat ottavat sinuun yhteyttä myöhemmin, kun toinen sopiva paikka olisi tarjolla? Itselleni ei näin ole käynyt 1990-luvulla, ei 2000-luvulla eikä 2010-luvulla. Ainut kanava, mitä kautta piilotyöpaikat ovat tulleet tietooni, ovat vanhat työkaverini ja esimieheni. Suhteet, verkostot ja suorat kontaktit rulettavat edelleenkin!

Mitä vaihtoehtoja sitten on?
a) Kouluttautua uuteen ammattiin
b) Hakea töitä pääkaupunkiseudulta ja muuttaa pois maaseudulta
c) Hakea töitä ulkomailta ja muuttaa pois Suomesta
d) Työllistää itsensä yrittäjänä
e) Jatkaa työnhakua
f) Ryhtyä down-shiftaajaksi/leppoistajaksi

Kun on aikanaan käynyt koulua ja opiskellut lähes 20 vuotta, niin vaihtoehto a ei tule suoraan sanottuna ensimmäiseksi mieleen. Ainakaan vielä.

Seuraavat vaihtoehdotkaan, b ja c, eivät oikein sovi tähän elämänvaiheeseen. Kahden teini-ikäisen kanssa muualle muuttaminen kesken oppivelvollisuuden ei tunnu houkuttelevalta. Myöhemmässä vaiheessa työskentely missä päin maailmaa vaan kiinnostaa.

Vaihtoehto d, kokopäivätoimiseksi yrittäjäksi ryhtyminen, voisi olla yksi ongelmanratkaisu. Tällä hetkellä olen sivutoiminen yrittäjä ja saan tehdä työtä intohimon ja innostuksen vallassa enkä tuloksen pakottamana. Itsensä työllistäminen oikeasti yrittäjänä on ehdottaman kunnioitettava vaihtoehto. Siihen tarvitsisin enää kuningasidean. Vinkkejä?

Vaihtoehto e, työnhaun jatkaminen, on tietysti hyvin yksinkertainen ratkaisu, mikä on työttömän työnhakijan velvollisuuskin. Jotta tulisi valituksi, pitäisi muuttaa ainakin yksi asia hakustrategiassa. Palkkatoivetta täytyisi hilata alas noin 10-30 % riippuen tehtävästä, jotta olisi kilpailukykyinen hakija. Näin oltaisiin pahimmassa tapauksessa 1996 palkkatason lähtökuopissa. Iso pala purtavaksi!

Entäpä sitten vaihtoehto f? Pitäisikö ryhtyä down-shiftaamaan oikein kunnolla? 
"Leppoistaminen" on alun perin Yhdysvalloissa syntynyt aatesuuntaus, jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta. Mutta minähän haluan nimenomaan tehdä töitä! Tykkään maksaa veroja. Kulutusta voin vähentää, mutta tässä iässä ja elämäntilanteessa haluan maksaa osuuteni hyvinvointivaltion ylläpidosta. Maksan mielelläni lasteni koulutuksesta, terveydenhoidostamme, infrasta, ikäihmisten palveluista ja ihan mistä vaan muihinkin ihmisiin kohdistuvasta tuesta.  

Kuulun X-sukupolveen, joka on saanut "luterilaisen työmoraalin" suurten ikäluokkien vanhemmiltaan. Minä, keski-ikäinen monitaituri, yritän sopeuttaa itseni nyt uuden Y-sukupolven työmarkkinoille ja olen ristitulessa. Mitä pitäisi tehdä? 

20 vuotta nuorempi muidu neuvoisi tällä hetkellä panemaan usvaa putkeen ja hakemuksia kehään. 20 vuotta vanhempi muori neuvoisi malttamaan mielensä ja odottamaan sopivaa paikkaa tai ratkaisua tilanteeseeen. Kaikki järjestyy aikanaan.

Mitä tekee keski-ikäinen muija puolivälin krouvissa? Sepä jää nähtäväksi...

Jos haluat tutustua urahistoriaani, niin taustat löytyvät täältä



 


2 kommenttia:

  1. Hieno ja tärkeä teksti! Kiitos, kun kirjoitit sen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteestasi. Oli sellainen tunne, että on pakko kirjoittaa tästä. Sain ainakin hetkeksi kaikkialle karkailevat ajatukseni kasaan.
      Mukavaa syysviikkoa sinulle!

      Poista

Kommentit ja palautteet ovat oikein tervetulleita!