Tämä kirjoitus on viimeinen juttuni Hulvaton flikka -blogissa. Aloitan sen sijaan uuden Elämän roihua -blogin, jossa kirjoitan oman polun etsinnästä, yrittäjäksi kasvamisesta ja innostavasta vanhustyöstä.
Viisi kuukautta sitten olin (työ)elämäni risteyskohdassa, mistä kirjoitin blogissani lokakuussa 2014. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni työttömänä,
ja epätoivoinen tilanne oli jatkunut jo puoli vuotta. Päädyin samaan
aikaan ura- ja keski-iän kriisiin. Puntaroin edessä olevia mahdollisia
ratkaisuvaihtoehtojani. Listasin ne silloin näin:
a) Kouluttautua uuteen ammattiin
b) Hakea töitä pääkaupunkiseudulta ja muuttaa pois maaseudulta
c) Hakea töitä ulkomailta ja muuttaa pois Suomesta
d) Työllistää itsensä yrittäjänä
e) Jatkaa työnhakua
f) Ryhtyä down-shiftaajaksi/leppoistajaksi
Kaikkia
näitä vaihtoehtoja mietin yhdessä perheeni kanssa. Jatkoin työnhakua ja
jatkoin fundeeraamista. Pohdiskelu oli äärimmäisen tärkeää, koska se
avasi minulle uuden, ennalta-arvaamattoman polun, mitä olen lähtenyt
innostuneena tutkimaan.
Syksy ilman merkityksellistä tekemistä tuntui ahdistavalta ajatukselta. Onnistuin kuitenkin järjestämään itselleni mielekästä tekemistä: pääsin järjestelemään Heli Laaksosen Perunannostokiertueen Mynämäen keikkaa,
koska toimin järjestävän tahon, kotiseutuyhdistys Wirmo-Seuran,
sihteerinä. Lisäksi sivutoiminen Fiinariina-yritykseni osallistui Turun kirjamessuille. Tekemistä periaatteessa riitti, mutta...
Lokakuussa
huomasin paikallislehdestä ilmoituksen Lounais-Suomen avustajakeskuksen
vammaisavustajakurssista, johon innostuin osallistumaan, koska halusin
tehdä jotakin enemmän hyödyllistä ja merkityksellistä. Kurssista sainkin
sitten kipinän vapaaehtoistyöhön. Soitin paikallisen SPR:n
ystävätoiminnan vastuuhenkilölle ja kysyin, tarvittaisiinko uusia
vapaaehtoisia. Sain heti ystäväkseni yli 90-vuotiaan rouvan, jota olen
käynyt marraskuusta alkaen tapaamassa lähes joka viikko. Olen saanut vapaaehtoistyöstä tärkeää sisältöä elämääni ja se tukee myös taivallustani uudella polulla.
Pohdiskeluni
ollessa syvimmillään, purin tuntojani myös yrittäjäystävälleni. Hän
kannusti minua etsimään vahvuuksiani sekä tekemään kutsumus- ja
miellekartan Lauri Järvilehdon Upeaa työtä -kirjan ja -blogin
oppien mukaan. Tein harjoituksia ja koin melkoisia ahaa-elämyksiä.
Tiesin tulleeni oikean polun alkupäähän. Tunsin, miten innostuksen puna
hehkusi koko kropassani! Tiesin, että polku olisi mutkikas ja
monivaiheinen. Pääasia itselleni oli kuitenkin, että tiesin, mikä on
suuntani. Tuumasta toimeen!
Moni
tehty ja koettu asia elämässäni loksahti kohdilleen, kun tajusin, mitä
oikeasti halusin tehdä. Tiesin vihdoinkin kohdanneeni kutsumukseni: Haaveeni on ryhtyä yrittäjäksi vanhustyöhön.
Seuraavaksi
tajusin, että minun pitäisi saada lisävalmennusta, uskoa itseeni ja
uskottavuutta myös muiden silmissä. Lähihoitajan tai terveydenhoitajan
opintoihin en kuitenkaan haluaisi tässä vaiheessa hakeutua. Gerontologian perusopinnot kiinnostaisivat avoimessa yliopistossa.
Surffailin netissä ja etsin vaihtoehtoja. Ensimmäisenä ja kiinnostavimpana löysin Vanhustyön keskusliiton Ystäväpiiriohjaajakoulutuksen, joka järjestettäisiin Salossa 2015 tammikuusta alkaen. Hain koulutukseen, koska se vakuutti minut toimivuutensa ja menetelmiensä ansiosta. Lisäksi koulutus olisi sivutoimista.
Pääsin
koulutukseen mukaan, ja nyt minulla on jo viidestä lähiopetuspäivästä kolme takana ja
ohjaan kahdeksan vanhuksen ryhmää yhdessä kahden kokeneen ohjaajan
kanssa toukokuun loppuun asti. Kyse on psykososiaalisesta
ryhmätoiminnasta, jolla lievitetään ikäihmisten yksinäisyyttä. Ammennan
valtavasti oppia tästä vapaaehtoistyöstä ja nautin ryhmänohjaamisesta.
Jatkoin vaihtoehtojen
tutkimista edelleen ja löysin vuodenvaihteessa Raision seudun
koulutuskuntayhtymä Rasekon aikuiskoulutuksesta sote-alan yrittäjän ammattitutkinnon,
joka alkaisi 2015 vuoden alussa. Innostuin taas valtavasti ja laitoin
heti postiin kyselyn, mahtuisinko vielä mukaan. Mukaan mahtui, mutta
jännitysmomentti opintojen aloittamisluvasta säilyi kuukauden ajan,
kunnes sain TE-toimistosta vihreää valoa opiskeluiden sivutoimisuudesta.
Sote-alan
yrittäjän ammattitutkinto-opintojen lähipäiviä on kerran kuussa vuoden
2016 keväälle. Koulutus on erittäin ammattitaitoista ja inspiroivaa.
Ajoituksellisesti se on minulle ihan paras, ja aikuisopiskelijaryhmän
vertaistuki on vertaansa vailla!
Olen
saanut yhdistää opintoihini myös kotityöpalveluiden ammattitutkinnoista
osioita, mm. Palveluja kotiin -passin. Etenen omassa kiivaassa
aikataulussani ja pyrin saamaan toukokuun 2015 loppuun oman
liiketoimintasuunnitelmani valmiiksi. Se on ammattitutkinnon päätuotos,
mutta aion osallistua kaikkiin lähipäiviin, vaikka käynnistänkin yritystoimintani
jo loppukesästä.
Olen aloittanut kaiken muun ohessa opinnot myös avoimessa yliopistossa. Suoritan Terveyttä ja hyvinvointia valokuvista -opintokokonaisuutta Turussa. Seuraavaksi haluaisin paneutua luovan muistelutyön menetelmiin. Muisteluohjaajan koulutus voisi olla hyödyllinen kokonaisuus. Yhtäkkiä uuden oppiminen ja opiskelu onkin aivan mahtavaa!
Saatte nyt mahdollisuuden seurata tätä polkuani minun kanssani. Jännittävää kokea, mihin se vie meidät. Olen jo hypähtänyt urastani pois ja päässyt lentoon!
Tervetuloa lukemaan uutta Elämän roihua -blogiani!
Hulvaton flikka
Kirjoitelmia kivasta elämästä ja hulvattomasta huushollista.
tiistai 17. maaliskuuta 2015
tiistai 21. lokakuuta 2014
Kirjamessujen siivittämänä
Lokakuun alun Turun kirjamessut olivat tämän vuoden isoin tapahtuma, jossa olin mukana näytteilleasettajana. En olisi yksin rohjennut ottaa pikkufirmalleni näin isohkoa riskiä yksin, mutta onneksi minulla on hyviä yhteistyökumppaneita. Päivi ja Janne, ihmiset Beloved.fi-firman takana, lähtivät hyvin pienellä houkuttelulla mukaan jakamaan osastokustannuksia ja ideoimaan tapahtumaa.
Osastollani oli mukavaa kuhinaa lähes koko ajan. Osastoni oli tosin niin pieni, etteivät kaikki tuttuni edes löytäneet sitä. Suksisauva osaston otsalaudassa pisti monen, mutta ei kuitenkaan kaikkien, silmään. Onneksi oli niin korkealla, ettei pistänyt oikeasti kenenkään ohimoon.
Kolme päivää sujuivat vauhdikkaasti, ja tyttäreni olivat vuorotellen auttamassa minua. Myös runoilija Heli Laaksonen kävi viuhahtelemassa lauantaina osastollani.
Osastoni ennen hulinaa. |
Osastoni hulina-aikaan. (Kuva Raili Suvanto) |
Esittelimme beloved.fi-yrityksen kanssa messuilla uutuustuotteen, jonka ideoinnissa minäkin sain olla mukana tekstinikkarin roolissa. Uutuustuotteena esittelimme kaksi eri kirjanmerkkimallia. Kumpikin niistä valmistetaan vanhoista alpakkalusikoista.
Janne oli hahmotellut jo jonkin aikaa mielessään, miten lusikka voisi taipua hänen käsissään kirjanmerkiksi. Osallistuminen kirjamessuille soi oivan mahdollisuuden kehitellä tuote valmiiksi. Ehkä tiukka aikataulukin pisti lisäpuhinaa palkeisiin.
Niinpä syntyivät nämä ihastuttavat kirjanmerkit samalla tematiikalla kuin muutkin Päivin ja Jannen tuotteet: "Monta
tarinaa ovat nämä lusikat aikanaan kuulleet. Ne ovat hämmentäneet
käyntiin väsyneet aamut, mutta kokeneet myös juhlan ja naurun. Nyt ne
ovat taipuneet uuteen muotoon ja välittävät sinun viestisi. – Mitä sinä haluat kertoa?"
Valokuva: Aino Vuokola Photography |
Tekstivaihtoehtoina ovat tällä hetkellä seuraavat sanat:
Jatkuu..., Lukutoukka, Läslus ja Bookworm. Merkin saa myös ilman tekstiä.
Jatkuu..., Lukutoukka, Läslus ja Bookworm. Merkin saa myös ilman tekstiä.
Kirjanmerkkejä saa myös ilman tekstiä. |
Tunnisteet:
käsityöläisyys,
sanastus,
suomen kieli,
tapahtumat,
uudet tuotteet,
yhteistyö,
yrittäjyys
perjantai 17. lokakuuta 2014
(Työ)elämän puolivälin krouvissa
Olen kohdannut aikuisiälläni kaksi lamaa. 90-luvun laman aikaan olin opiskelemassa Tampereen yliopistossa. Opintojeni aikana romahti maa, jonka kieltä luin pääaineenani. Clearing-kaupan osaajalupaukselta meinasivat unelmat sortua. Berliinin muuri murtui ja globalisaatio alkoi. Parikymppisenä oli kuitenkin helpompaa rakentaa uudet unelmat.
Pääsin onnentyttönä FM-tutkinnon suoritettuani 1996 suoraan vakituiseen työpaikkaan teollisuuden asiantuntijatehtäviin. Ja kuinkas ollakaan; pitkälti juuri venäjätaitojeni ansiosta! Siitä alkaen olen tehnyt töitä niin yksityisellä kuin ja julkisen sektorillakin. Olen heittäytynyt innolla uusiin tehtäviin eikä kukaan ole kyseenalaistanut osaamistani tai humanistisen koulutukseni sopivuutta. Työkokemusta on kertynyt yli 20 vuotta, ja työvuosia on edessä toiset samanmoiset. Pätkätöihinkin olen sopeutunut jo viimeiset kahdeksan vuotta.
Vuonna 2014 päädyin projektityön päätyttyä aktiiviseksi työnhakijaksi. On lama. Töitä ei ole. Akateeminen, keski-ikäinen ja kokenut monen toimen taitaja joutuu aivan uudenlaiseen asetelmaan: Turku-Rauma -talousalueella ei ole sopivia työpaikkoja. Kun on, hakijoita on 100-200/paikka.
Monelle muullekin työnhakijalle tulee turhan tutuksi lause: Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun. Milloin mahtaa se toinen kerta koittaa? Eihän toista kertaa edes ole! Kyllä aikuiselle ihmiselle voisi ilmoittaa asian ilman tuota typerää aikamäärettä. Kun on tehnyt x kuukauden ajan x kpl työhakemuksia kahdella eri kielellä perinteisen kaavan kautta sekä rekrytointifirmojen formaatilla, niin pikkunäppärät sanonnat alkavat potuttaa. CV:t ja hakemukset on viritetty jokaista paikkaa varten viimeisen päälle. LinkedIn-profiilia on hiottu. Suosittelijat hankittu erityyppisiä tehtäviä varten. Avoimia hakemuksia on lähetetty. Ja paljon muuta.
Työnhakuprosessi syö uskomattoman määrän aikaa ja energiaa. Useinkaan ei tule edes ilmoitusta, ettei ole päässyt jatkoon. Pidän sitä epäkunnioittavana toimintana.
Innostumisesta latautumisen ja odotuksen kautta tulee kerta toisensa jälkeen väsähdys ja typertyneisyys. Enkö enää kelpaa?
Kuka muuten luulee, että työntekijää hakevat yritykset saatikka rekrytointifirmat ottavat sinuun yhteyttä myöhemmin, kun toinen sopiva paikka olisi tarjolla? Itselleni ei näin ole käynyt 1990-luvulla, ei 2000-luvulla eikä 2010-luvulla. Ainut kanava, mitä kautta piilotyöpaikat ovat tulleet tietooni, ovat vanhat työkaverini ja esimieheni. Suhteet, verkostot ja suorat kontaktit rulettavat edelleenkin!
Mitä vaihtoehtoja sitten on?
a) Kouluttautua uuteen ammattiin
b) Hakea töitä pääkaupunkiseudulta ja muuttaa pois maaseudulta
c) Hakea töitä ulkomailta ja muuttaa pois Suomesta
d) Työllistää itsensä yrittäjänä
e) Jatkaa työnhakua
f) Ryhtyä down-shiftaajaksi/leppoistajaksi
Kun on aikanaan käynyt koulua ja opiskellut lähes 20 vuotta, niin vaihtoehto a ei tule suoraan sanottuna ensimmäiseksi mieleen. Ainakaan vielä.
Seuraavat vaihtoehdotkaan, b ja c, eivät oikein sovi tähän elämänvaiheeseen. Kahden teini-ikäisen kanssa muualle muuttaminen kesken oppivelvollisuuden ei tunnu houkuttelevalta. Myöhemmässä vaiheessa työskentely missä päin maailmaa vaan kiinnostaa.
Vaihtoehto d, kokopäivätoimiseksi yrittäjäksi ryhtyminen, voisi olla yksi ongelmanratkaisu. Tällä hetkellä olen sivutoiminen yrittäjä ja saan tehdä työtä intohimon ja innostuksen vallassa enkä tuloksen pakottamana. Itsensä työllistäminen oikeasti yrittäjänä on ehdottaman kunnioitettava vaihtoehto. Siihen tarvitsisin enää kuningasidean. Vinkkejä?
Vaihtoehto e, työnhaun jatkaminen, on tietysti hyvin yksinkertainen ratkaisu, mikä on työttömän työnhakijan velvollisuuskin. Jotta tulisi valituksi, pitäisi muuttaa ainakin yksi asia hakustrategiassa. Palkkatoivetta täytyisi hilata alas noin 10-30 % riippuen tehtävästä, jotta olisi kilpailukykyinen hakija. Näin oltaisiin pahimmassa tapauksessa 1996 palkkatason lähtökuopissa. Iso pala purtavaksi!
Entäpä sitten vaihtoehto f? Pitäisikö ryhtyä down-shiftaamaan oikein kunnolla?
"Leppoistaminen" on alun perin Yhdysvalloissa syntynyt aatesuuntaus, jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta. Mutta minähän haluan nimenomaan tehdä töitä! Tykkään maksaa veroja. Kulutusta voin vähentää, mutta tässä iässä ja elämäntilanteessa haluan maksaa osuuteni hyvinvointivaltion ylläpidosta. Maksan mielelläni lasteni koulutuksesta, terveydenhoidostamme, infrasta, ikäihmisten palveluista ja ihan mistä vaan muihinkin ihmisiin kohdistuvasta tuesta.
Kuulun X-sukupolveen, joka on saanut "luterilaisen työmoraalin" suurten ikäluokkien vanhemmiltaan. Minä, keski-ikäinen monitaituri, yritän sopeuttaa itseni nyt uuden Y-sukupolven työmarkkinoille ja olen ristitulessa. Mitä pitäisi tehdä?
20 vuotta nuorempi muidu neuvoisi tällä hetkellä panemaan usvaa putkeen ja hakemuksia kehään. 20 vuotta vanhempi muori neuvoisi malttamaan mielensä ja odottamaan sopivaa paikkaa tai ratkaisua tilanteeseeen. Kaikki järjestyy aikanaan.
Mitä tekee keski-ikäinen muija puolivälin krouvissa? Sepä jää nähtäväksi...
Jos haluat tutustua urahistoriaani, niin taustat löytyvät täältä.
Pääsin onnentyttönä FM-tutkinnon suoritettuani 1996 suoraan vakituiseen työpaikkaan teollisuuden asiantuntijatehtäviin. Ja kuinkas ollakaan; pitkälti juuri venäjätaitojeni ansiosta! Siitä alkaen olen tehnyt töitä niin yksityisellä kuin ja julkisen sektorillakin. Olen heittäytynyt innolla uusiin tehtäviin eikä kukaan ole kyseenalaistanut osaamistani tai humanistisen koulutukseni sopivuutta. Työkokemusta on kertynyt yli 20 vuotta, ja työvuosia on edessä toiset samanmoiset. Pätkätöihinkin olen sopeutunut jo viimeiset kahdeksan vuotta.
Vuonna 2014 päädyin projektityön päätyttyä aktiiviseksi työnhakijaksi. On lama. Töitä ei ole. Akateeminen, keski-ikäinen ja kokenut monen toimen taitaja joutuu aivan uudenlaiseen asetelmaan: Turku-Rauma -talousalueella ei ole sopivia työpaikkoja. Kun on, hakijoita on 100-200/paikka.
Monelle muullekin työnhakijalle tulee turhan tutuksi lause: Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun. Milloin mahtaa se toinen kerta koittaa? Eihän toista kertaa edes ole! Kyllä aikuiselle ihmiselle voisi ilmoittaa asian ilman tuota typerää aikamäärettä. Kun on tehnyt x kuukauden ajan x kpl työhakemuksia kahdella eri kielellä perinteisen kaavan kautta sekä rekrytointifirmojen formaatilla, niin pikkunäppärät sanonnat alkavat potuttaa. CV:t ja hakemukset on viritetty jokaista paikkaa varten viimeisen päälle. LinkedIn-profiilia on hiottu. Suosittelijat hankittu erityyppisiä tehtäviä varten. Avoimia hakemuksia on lähetetty. Ja paljon muuta.
Työnhakuprosessi syö uskomattoman määrän aikaa ja energiaa. Useinkaan ei tule edes ilmoitusta, ettei ole päässyt jatkoon. Pidän sitä epäkunnioittavana toimintana.
Innostumisesta latautumisen ja odotuksen kautta tulee kerta toisensa jälkeen väsähdys ja typertyneisyys. Enkö enää kelpaa?
Kuka muuten luulee, että työntekijää hakevat yritykset saatikka rekrytointifirmat ottavat sinuun yhteyttä myöhemmin, kun toinen sopiva paikka olisi tarjolla? Itselleni ei näin ole käynyt 1990-luvulla, ei 2000-luvulla eikä 2010-luvulla. Ainut kanava, mitä kautta piilotyöpaikat ovat tulleet tietooni, ovat vanhat työkaverini ja esimieheni. Suhteet, verkostot ja suorat kontaktit rulettavat edelleenkin!
Mitä vaihtoehtoja sitten on?
a) Kouluttautua uuteen ammattiin
b) Hakea töitä pääkaupunkiseudulta ja muuttaa pois maaseudulta
c) Hakea töitä ulkomailta ja muuttaa pois Suomesta
d) Työllistää itsensä yrittäjänä
e) Jatkaa työnhakua
f) Ryhtyä down-shiftaajaksi/leppoistajaksi
Kun on aikanaan käynyt koulua ja opiskellut lähes 20 vuotta, niin vaihtoehto a ei tule suoraan sanottuna ensimmäiseksi mieleen. Ainakaan vielä.
Seuraavat vaihtoehdotkaan, b ja c, eivät oikein sovi tähän elämänvaiheeseen. Kahden teini-ikäisen kanssa muualle muuttaminen kesken oppivelvollisuuden ei tunnu houkuttelevalta. Myöhemmässä vaiheessa työskentely missä päin maailmaa vaan kiinnostaa.
Vaihtoehto d, kokopäivätoimiseksi yrittäjäksi ryhtyminen, voisi olla yksi ongelmanratkaisu. Tällä hetkellä olen sivutoiminen yrittäjä ja saan tehdä työtä intohimon ja innostuksen vallassa enkä tuloksen pakottamana. Itsensä työllistäminen oikeasti yrittäjänä on ehdottaman kunnioitettava vaihtoehto. Siihen tarvitsisin enää kuningasidean. Vinkkejä?
Vaihtoehto e, työnhaun jatkaminen, on tietysti hyvin yksinkertainen ratkaisu, mikä on työttömän työnhakijan velvollisuuskin. Jotta tulisi valituksi, pitäisi muuttaa ainakin yksi asia hakustrategiassa. Palkkatoivetta täytyisi hilata alas noin 10-30 % riippuen tehtävästä, jotta olisi kilpailukykyinen hakija. Näin oltaisiin pahimmassa tapauksessa 1996 palkkatason lähtökuopissa. Iso pala purtavaksi!
Entäpä sitten vaihtoehto f? Pitäisikö ryhtyä down-shiftaamaan oikein kunnolla?
"Leppoistaminen" on alun perin Yhdysvalloissa syntynyt aatesuuntaus, jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta. Mutta minähän haluan nimenomaan tehdä töitä! Tykkään maksaa veroja. Kulutusta voin vähentää, mutta tässä iässä ja elämäntilanteessa haluan maksaa osuuteni hyvinvointivaltion ylläpidosta. Maksan mielelläni lasteni koulutuksesta, terveydenhoidostamme, infrasta, ikäihmisten palveluista ja ihan mistä vaan muihinkin ihmisiin kohdistuvasta tuesta.
Kuulun X-sukupolveen, joka on saanut "luterilaisen työmoraalin" suurten ikäluokkien vanhemmiltaan. Minä, keski-ikäinen monitaituri, yritän sopeuttaa itseni nyt uuden Y-sukupolven työmarkkinoille ja olen ristitulessa. Mitä pitäisi tehdä?
20 vuotta nuorempi muidu neuvoisi tällä hetkellä panemaan usvaa putkeen ja hakemuksia kehään. 20 vuotta vanhempi muori neuvoisi malttamaan mielensä ja odottamaan sopivaa paikkaa tai ratkaisua tilanteeseeen. Kaikki järjestyy aikanaan.
Mitä tekee keski-ikäinen muija puolivälin krouvissa? Sepä jää nähtäväksi...
Jos haluat tutustua urahistoriaani, niin taustat löytyvät täältä.
Tunnisteet:
keski-ikä,
koulutus,
palkkatyö,
työkokemus,
yrittäjyys
lauantai 11. lokakuuta 2014
Minun lokakuuni
Mistä tietää, että lokakuu on laskeutunut?
Vaahteran väriterapiaa. |
Nyt katselen kotini ikkunasta Mynämäessä, kun järeä kone nostaa juurikkaat hetkessä ylös ja tekee niistä komeita kekoja pellonreunaan. Maalla aistii vuodenaikojen ja jopa kuukausien vaihtumisen!
Ei niin esteettistä, mutta niin lokakuista! |
Klapeja saa kantaa sisään, takkatuli räiskyy ja kissa nauttii olostaan.
Itse kaivan villasukat ja flanellipaidan esille. Uppoudun käsitöiden, kirjojen ja lehtien ääreen. Ehkä joitain uusia ideoitakin kypsyy, kun valon määrä vähenee.
Lokakuussa ulkoilu on mukavaa, kun ei ole liian kylmä ja luonnossa saa väriterapiaa.
Kun malttaa mielensä, niin lokakuusta voi nauttia kaikin aistein.
Tunnisteet:
kohtuullinen elämä,
luonto,
maalaisuus,
onnellisuus
perjantai 3. lokakuuta 2014
Tiskin takaa
Messuilla myyntitiskillä on kaksi puolta: asiakkaan ja myyjän.
Haluan nyt esitellä, mitä löytyy Hulvattoman huushollin myyntipöydän takaa Turun kirjamessuilla.
Kodikas matto, mutta epämääräinen röykkiö matkalaukkuja ja muuta sälää on visusti piilossa pöydän takana ja varsinkin alla.
Kirjamessuilla kun ollaan, niin vanhoja tietosanakirjoja voi käyttää myös esillepanossa. Kirjojen taakse voi näppärästi piilottaa pientä tavaraa.
Myyjän roolissa voi myös tarkkailla ohi kulkevia potentiaalisia asiakkaita. Tällä kertaa bongasin tällaisia hahmoja.
Välillä on aikaa ottaa omakuvaotoksia peilin kautta. Tässä kohtaa huushollerska näyttää vielä suhteellisen virkeältä.
Turun kirjamessujen aikaan messuhallissa järjestetään myös ruokamessut.
Haluan nyt esitellä, mitä löytyy Hulvattoman huushollin myyntipöydän takaa Turun kirjamessuilla.
Kodikas matto, mutta epämääräinen röykkiö matkalaukkuja ja muuta sälää on visusti piilossa pöydän takana ja varsinkin alla.
Kirjamessuilla kun ollaan, niin vanhoja tietosanakirjoja voi käyttää myös esillepanossa. Kirjojen taakse voi näppärästi piilottaa pientä tavaraa.
Myyjän roolissa voi myös tarkkailla ohi kulkevia potentiaalisia asiakkaita. Tällä kertaa bongasin tällaisia hahmoja.
Satukirjojen lempihahmoni Tatu ja Patu |
Wammalan woimailu- ja woimisteluseura Tyrwäkkäiden tyylikkäät edustajat. |
Elävää musiikkia naapuriosastolla. |
Hulvattoman huushollin tiskin taakse voi asiakas tulla hetkeksi hengähtämään. Mukillinen kahvia järjestyy tuossa tuokiossa ruutuliinalta tarjoiltuna.
Turun kirjamessujen aikaan messuhallissa järjestetään myös ruokamessut.
torstai 2. lokakuuta 2014
Kirjamessutohinaa
Valmistautuminen Turun kirjamessuihin 3.-5.10. alkoi jo noin kuukausi sitten. Sain Beloved.fi-yhteistyökumppanini mukaan yhteisosastollemme, mikä madalti huomattavasti kynnystä osallistua isoille messuille.
Pikkuruinen osastoni tarvitsi näin muhkeat menopelit. |
Keskiviikkoaamulla osasto näytti tältä. |
Keskiviikon työsaldo oli tämä. |
Meinasi välillä ahdistaa, kun en tiennyt mistä jatkaa... |
Suksisauvalle ajattelin ensin jotain tehtävää, mutta sitten se jäi vain ilmaan roikkumaan härnikkeeksi, jotta ihmiset voivat kysyä, miksi se siinä killuu. Täytyy keksiä valmiiksi hyviä vastauksia.
Hulvaton huusholli on kirjamessujen A-hallissa paikalla 15 Agricola-lavan takaoikealla. Jännittävää ja niin kivaa! Lämpimästi tervetuloa pikkuruiseen tupaani!
maanantai 22. syyskuuta 2014
Mynämäen asemalla
Mekin täällä Mynämäessä olimme mukana Euroopan kulttuuriympäristöpäivien tapahtumaketjussa lauantaina 20.9.2014. Paikkana oli Mynämäen vanha rautatieasema. Kiitos siitä talon nykyisille omistajille ja kotiseutuyhdistys Wirmo-Seuralle!
Tässä vähän historian faktatietoja: Uudenkaupungin rata (Turusta mm. Mynämäen kautta Uuteenkaupunkiin) vihittiin ja liitettiin valtakunnan rataverkkoon 1925. Vuonna 1925 henkilöjunavuoroja oli kaksi edestakaista vuoroa päivässä, vuonna 1933 vuoroja oli jo viisi.
Henkilöjunaliikenne loppui Uudenkaupungin radalla 31.12.1992. Kaksi vuotta myöhemmin 1995 muutin Uuteenkaupunkiin saatuani ensimmäisen vakityöpaikkani. Laman selkä alkoi taittua, mutta henkilöjunat lopettivat kolkuttelunsa näillä kulmilla.
Olen asunut Mynämäessä kohta 13 vuotta. En ollut käynyt ennen viime lauantaita Mynämäen rautatieasemalla. Mitäpä sitä sitten aseman nurkkiin menisi huinimaan ilman määränpäätä.
Onneksi joka kesä heinäkuussa pääsee yhtenä viikonloppuna Haapamäen museoveturiyhdistyksen järjestämällä junalla matkustamaan Mynämäestä Uuteenkaupunkiin tai Turkuun.
Asemalla on tätä nykyä uudet omistajat. Toivon hyvää ja pitkää ikää niin asemarakennukselle kuin omistajillekin!
Tässä vähän historian faktatietoja: Uudenkaupungin rata (Turusta mm. Mynämäen kautta Uuteenkaupunkiin) vihittiin ja liitettiin valtakunnan rataverkkoon 1925. Vuonna 1925 henkilöjunavuoroja oli kaksi edestakaista vuoroa päivässä, vuonna 1933 vuoroja oli jo viisi.
Henkilöjunaliikenne loppui Uudenkaupungin radalla 31.12.1992. Kaksi vuotta myöhemmin 1995 muutin Uuteenkaupunkiin saatuani ensimmäisen vakityöpaikkani. Laman selkä alkoi taittua, mutta henkilöjunat lopettivat kolkuttelunsa näillä kulmilla.
Olen asunut Mynämäessä kohta 13 vuotta. En ollut käynyt ennen viime lauantaita Mynämäen rautatieasemalla. Mitäpä sitä sitten aseman nurkkiin menisi huinimaan ilman määränpäätä.
Onneksi joka kesä heinäkuussa pääsee yhtenä viikonloppuna Haapamäen museoveturiyhdistyksen järjestämällä junalla matkustamaan Mynämäestä Uuteenkaupunkiin tai Turkuun.
Asemalla on tätä nykyä uudet omistajat. Toivon hyvää ja pitkää ikää niin asemarakennukselle kuin omistajillekin!
maanantai 15. syyskuuta 2014
Lusikka monessa sopassa
Olen touhukas. Joskus liiankin puuhakas. Luullakseni läheiseni ovat sopeutuneet siihen.
Yritän purkaa tarmokkuuttani moneen asiaan samaan aikaan sata lasissa. Saunan jälkeen voin rentoutua hetkeksi terassille maalaismaisemaa katsomaan. No joo, pakotan itseni välillä pysähtymään, etten mene ylikierroksille. Katson joskus jopa telkkaria. Under the Dome, Vain elämää ja Voice of Finlandit pysäyttävät minut. Juu juu, vaikkei uskoisikaan.
Viime aikoina olen sivutoimisen yrittäjyyteni lisäksi innostunut aikuisyleisurheilusta. Tyypillisen keski-ikäisen tavoin aloitin uudelleen nuoruudenharrastukseni. Olin nimittäin parikymppiseksi asti aktiiviurheilija SM-tasolla. Pakko todeta, että aikuisurheilu on jotenkin hassu termi, mutta parempi kuitenkin kuin ennen käytössä ollut veteraaniurheilu. Aikuisurheilu vie ajatuksen viihteen puolelle, mutta siitähän ei tässä lajissa suinkaan ole kyse.
Toivottavasti tulevaisuudessa ei tarvitse erotella lasten/nuorten/nuorten aikuisten/aikuisten/minkä tahansa ikäisten urheilua vaan kaikki voisivat urheilla saman liiton alla.
Osallistuin elokuussa Suomen Aikuisurheiluliiton (SAUL) järjestämiin yleisurheilun SM-kisoihin Jyväskylässä. Sen verran jäi hampaankoloon, että ensi vuonna kisataan uudestaan samassa lajissa mutta myös parissa muussakin. Ensi viikolla on vielä yksi kilpailu ja sen jälkeen voin aloittaa uuden peruskuntokauden.
Urheiluharrastus ei riitä tainnuttamaan minua, joten olen sotkeentunut lisäksi yhdistystoimintaan. Minut saatiin ylipuhuttua mukaan paikallisen kotiseutuyhdistyksen toimintaan. Olen ollut vuoden alusta Wirmo-Seuran sihteeri takataskussani tukku ideoita ennestään vireän yhdistyksen toiminnan kehittämiseen. Siellä on muuten kamalan luonnikkaita ihmisiä!
Olen ollut yhdistyksen talkoissa mm. leipomassa yli 1 200 Mynämäen ruskeaa kakkua (resepti 1700-luvulta). Se oli mukavaa puuhaa aikaansaavassa naisseurassa maamiesseurantalolla, vaikka olin vielä noviisi leivontahommissa. Pikkuleipiä myytiin Laurin markkinoilla elokuussa maalaistentoritapahtumassa. Kaikki taidettiin myydä, ja jos joku sai hieman epämuodostuneitä pikkuleipiä osakseen, niin minä ilmoittaudun syylliseksi.
Seuraava Wirmo-Seuran iso tapahtuma on runoilija Heli Laaksosen Pienen perunannostokiertueen Mynämäen keikka 16.10. Tapahtumajärjestelyt ja lipunmyynti ovat kiivaassa vauhdissa.
Tämä kaikki lähti liikkeelle tästä: Heli kyseli alkuvuodesta minulta, tietäisinkö Mynämäestä jotakin yhdistystä, joka olisi kiinnostunut hoitamaan hänen runoiltansa järjestelyt ja löytyisikö sopivaa paikkaa. Minä tietysti heti ilmoitin, että meidän kotiseutuyhdistyksemme ottaa homman oikein mielellään hoitaakseen ja tilatkin löytyvät.
Lippuja on nyt myyty jo kohta puolitoistasataa ja toinen mokoma on vielä tavoitteena. Enempää ei taida lukion juhlasali vetää...
Usko tai älä; osaan myös kieltäytyä.
En ole ryhtynyt Mynämäessä minkään puolueen ehdokkaaksi missään vaaleissa, vaikka on pyydettykin. Muutama yhdistys on kosiskellut minua, mutta olen tajunnut kieltäytyä. Eiköhän sitä tässä riitä yhdelle jo puuhaa.
Yritän purkaa tarmokkuuttani moneen asiaan samaan aikaan sata lasissa. Saunan jälkeen voin rentoutua hetkeksi terassille maalaismaisemaa katsomaan. No joo, pakotan itseni välillä pysähtymään, etten mene ylikierroksille. Katson joskus jopa telkkaria. Under the Dome, Vain elämää ja Voice of Finlandit pysäyttävät minut. Juu juu, vaikkei uskoisikaan.
Viime aikoina olen sivutoimisen yrittäjyyteni lisäksi innostunut aikuisyleisurheilusta. Tyypillisen keski-ikäisen tavoin aloitin uudelleen nuoruudenharrastukseni. Olin nimittäin parikymppiseksi asti aktiiviurheilija SM-tasolla. Pakko todeta, että aikuisurheilu on jotenkin hassu termi, mutta parempi kuitenkin kuin ennen käytössä ollut veteraaniurheilu. Aikuisurheilu vie ajatuksen viihteen puolelle, mutta siitähän ei tässä lajissa suinkaan ole kyse.
Toivottavasti tulevaisuudessa ei tarvitse erotella lasten/nuorten/nuorten aikuisten/aikuisten/minkä tahansa ikäisten urheilua vaan kaikki voisivat urheilla saman liiton alla.
Osallistuin elokuussa Suomen Aikuisurheiluliiton (SAUL) järjestämiin yleisurheilun SM-kisoihin Jyväskylässä. Sen verran jäi hampaankoloon, että ensi vuonna kisataan uudestaan samassa lajissa mutta myös parissa muussakin. Ensi viikolla on vielä yksi kilpailu ja sen jälkeen voin aloittaa uuden peruskuntokauden.
Valitettavasti ei ollut minun tulokseni tämä... |
Puheenjohtaja näytti sihteerille mallia. |
Mynämäen ruskeat kakut vetäytymässä ja odottamassa lopullista pakkaustaan. |
Seuraava Wirmo-Seuran iso tapahtuma on runoilija Heli Laaksosen Pienen perunannostokiertueen Mynämäen keikka 16.10. Tapahtumajärjestelyt ja lipunmyynti ovat kiivaassa vauhdissa.
Tämä kaikki lähti liikkeelle tästä: Heli kyseli alkuvuodesta minulta, tietäisinkö Mynämäestä jotakin yhdistystä, joka olisi kiinnostunut hoitamaan hänen runoiltansa järjestelyt ja löytyisikö sopivaa paikkaa. Minä tietysti heti ilmoitin, että meidän kotiseutuyhdistyksemme ottaa homman oikein mielellään hoitaakseen ja tilatkin löytyvät.
Lippuja on nyt myyty jo kohta puolitoistasataa ja toinen mokoma on vielä tavoitteena. Enempää ei taida lukion juhlasali vetää...
Usko tai älä; osaan myös kieltäytyä.
En ole ryhtynyt Mynämäessä minkään puolueen ehdokkaaksi missään vaaleissa, vaikka on pyydettykin. Muutama yhdistys on kosiskellut minua, mutta olen tajunnut kieltäytyä. Eiköhän sitä tässä riitä yhdelle jo puuhaa.
Tunnisteet:
harrastukset,
kiva keski-ikä,
lempipuuhat,
runoilija Heli Laaksonen,
suomen kieli
maanantai 8. syyskuuta 2014
Raivari iski
Miten paljon ihminen marinoikaan tavaraa komeroihinsa? Mihin sitä luulee tarvitsevansa? Kuinka paljon tavaramuistoja pitää säilyttää? Voiko lahjoista luopua? Näitä kysymyksiä kaikki tavaraan kyllästyneet ihmiset esittävät itselleen.
Olen harjoitellut tavaroiden perkausta jo noin 15 vuotta. Vasta nyt olen päässyt siihen asti, että suurin piirtein tiedän, mitä omistamme ja mitkä ovat sijaintikoordinaatit. Nykyisessä kodissamme on niin vähän kaappitilaa, että olen joutunut väkisinkin karsimaan tavaraa.
Suurin osa peratuista tavaroista on päätynyt kirppikselle ja kierrätykseen. Paljon on joutunut laittamaan roskiinkin. Vielä riittää raivattavaa, mutta onneksi sitä voi tehdä vaiheittain. Askeettiseen ja seesteisen kuulaaseen huusholliin en varmaan ikinä päädy enkä oikeastaan haluakaan. Värikkäitä kynttilänjalkoja, matrjoshkanukkeja, emali- ja peltikippoja pitää olla sopiva määrä kodikkaassa huushollissa.
Kuka voi vastustaa värikkäitä emalimukeja? |
Se hyvä tässä raivausurakassa on ollut, ettei enää tule hankituksi summamutikassa kirppareilta tai alennusmyynneistä kippoja ja kivoja löytöjä. Tajuan paremmin, mikä arvo on sillä, että kodissa on tilaa meille ja niille tavaroille, jotka sinne ovat saaneet luvan jäädä.
Vanhoissa matkalaukuissa on näppärä säilyttää vaikka talvivaatteita. |
Tavarasta luopuminen on ollut äärettömän helpottavaa. Nyt vasta tajuan sen, ettei omistaminen olekaan niin mukavaa.
Tunnisteet:
kohtuullinen elämä,
lempipuuhat,
onnellisuus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)